Ihmiset muuttuvat

Mulle itselleni on todella vaikeaa ajatella, että elämässäni kauan olleet ihmiset eivät enää kuuluisi elämääni. Ja vaikka pelkkä ajatuskin sattuu, on osattava myös päästää irti.

Menneisyys ei ole syy roikkua ihmisessä. Ihmiset muuttuvat, kasvavat, haluvat elämäänsä enemmän, ehkä jotain sellaista, johon et enää mahdu mukaan.
Menneisyys ja siellä tapahtuneet hienot ja ihanat hetket ovat muistelemisen arvoisia, mutta eivät riitä yksin pitämään ihmisiä lähellä. Nykyhetkessäkin pitäisi olla jotakin, joka yhdistää.

Ihmiset kaipaavat elämiinsä erilaisia asioita. Toisille se on uusi auto, joillekin talo tai perhe, matkailu tai vaikkapa korkeampi koulutus.
Joidenkin uuteen elämään ei vain ole vanhalla enää sijaa. Ehkä se näytetään ylimielisyydellä ja ilkeämielisellä käytöksellä. Siitä huolimatta sitä toivoo, että se tärkeä ja rakas ihminen vielä tulisi esiin. Että negatiivinen käytös olisi vain hetkittäistä, ehkäpä muutoksen tuomasta stressistä johtuvaa. Lopulta on kuitenkin annettava periksi, uskottava, että se ihminen, joka on pitänyt hallussaan suurta osaa sydämestäsi, on poissa. Ehkä omasta halustaan, ehkä ei. Oli kummin päin tahansa, muutos on pysäyttävä, lopullinen.

Enemmän tulen tuntemaan kipua, jos pidän lähelläni ihmisen, jonka kanssa ei ole enää mitään yhteistä. Jos vain takerrun muistoihin ja tunnetiloihin. Jos yritän elvyttää kerta toisensa jälkeen jotain kuollutta. Kun jokaisen elvytyskerran jälkeen huomaan, että kipinä sammuu hetken kuluttua uudestaan. Kun ihmistä, jonka tunsin ei enää ole. Eläväkuollut ihmissuhde ei ole hyväksi kenellekään.

Joskus täytyy olla rohkea ja jättää vanha taakseen. Tutustua uusiin ihmisiin, joiden kanssa ei mieti menneisyttä vaan tulevaa. Kaikkea sitä, mitä on vielä kokematta, sitä, mikä yhdistää ja mikä saa olon tuntumaan hyvältä toisen seurassa.

Joskus joistain ihmisistä on helpompaa päästää irti muutoksen tuoman tuulen mukana. Muutos avaa portin uuteen elämään, uusiin ihmisiin, uusiin mahdollisuuksiin. Mutta se ei tarkoita, ettei se sattuisi. Ulos kasvaminen, vanhan jättäminen on aina kivulias toimenpide.

Irti päästäminen sattuu, se sattuu niin paljon, että haluaisin vain käpertyä lattialle kippuraan, itkeä, huutaa, raivota. Heittää kaiken käsillä olevaan seinään ja itkeä vähän lisää. Se on voimat vievä prosessi ja tuntuu vievän suuren osan minusta mukanaan.
Mutta siitä selviää. Ei ilman haavoja ja arpia, jotka jäävät sieluun ikuisiksi ajoiksi, mutta siitä kuitenkin selviää.