Outsider

Mä olen syrjätynyt aika lahjakkaasti tän kylän sosiaalisista ympyröistä. Mun omankin elämän ympyrät on mulle nykyään kuin uusi, tuntematon maailma.

Ihottuman iskiessä ei ensimmäisenä tullut mieleen baari-illan viettäminen, ei siinä kunnossa. Oma terveys oli etusijalla mun elämässäni, koska se niin yhtäkkiä heitti häränpyllyä, varoittamatta yhtään mitään.
Muutos oli aika radikaali, mihinkään ei enää oikeastaan voinut lähteä, koska 1. joko mieli oli ihottuman vuoksi niin maassa 2. iho oli yksinkertaisesti niin pahassa kunnossa tai 3. menot täytyi suunnitella rasvauksen mukaan.
   Rasvausaikataulujen aikaan ei baari-illat tai pidemmät shoppailureissut tulleet kysymykseenkään. Kampaajan luona käyntikin oli nipin napin toteutettavissa.

Syrjäytyminen tuntui pahalta, sillä se ei ollut mun oma valintani missään määrin. Jonkinlaista yhteyttä mä jaksoin elämäni ihmisiin kuitenkin pitää, mutta huomasin, että ihmiset lakkas kutsumasta mua baariin tai vaan viettelemään aikaa. Se tuntui ja tuntuu edelleen pahalta, sillä mulla oli ja on yhä rajoitus, jolle mä en voi mitään.
   Mä en myöskään ole mikään parkettien partaveitsi enkä aamuun asti heiluva bilehile. Mä väsyn nopeasti ja puolen yön jälkeen olen kypsä lähtemään kotiin. Ihmiset ehkä pitävät mua tylsänä, mutta mulle riittää se muutama tunti, mulla on hyvä fiilis. Miksi se haittaa muita niin paljon? Rajoituksieni lisäksi mä olen ihmisten mielestä varmaan vain persaukinen, tylsä kukkahattutäti, joka ei jaksa edes bilettää. Mä olen erilainen ja sairas, miksi siis niistä yhteisistä hetkistä ei voi vain nauttia?
Hylkääminen pahensi mun oloa entisestään, sillä luulin kavereiksi ja ystäviksi kutsumieni ihmisten ymmärtävän. Mä olisin ymmärtänyt.

Mulla on tapana kutsua kaikki mukaan, kun järjestelen juhlia. Vaikka mä tietäisin, etteivät ihmiset suurella todennäköisyydellä mukaan pääsisikään. Se ei ole multa millään lailla pois, jos joku kutsumani ihminen ei koskaan pippaloihini pääse osallistumaan, mä haluan kuitenkin osoittaa, ettei sitä ihmistä ole unohdettu ja että hän on tervetullut joukkoon milloin vain.
   Mä en itse ikinä jätä ihmisiä kutsumatta siitä syystä, että:"ei se kuitenkaan pääse tulemaan". Harmittaahan se tietenkin, mutta sillä ihmisellä on varmasti syynsä. Mä en sen takia unohda ihmistä ja jätä sitä ympyrän ulkopuolelle, hän kuitenkin kuuluu elämäni ihmisiin.

Mä itse tiedän, miltä se tuntuu, kun todella haluaisit mukaan, mutta jokin asia rajoittaa. Oli se sitten fyysinen sairaus, henkinen ongelma, tiukat vanhemmat tai rahapula, ei ihmistä pidä sen takia heittää roskakoriin. Kokemuksesta voin sanoa, että se tuntuu todella pahalta, kun ihmiset unohtavat ja lopettavat kutsumisen.
   "Ei se olis kuitenkaan päässyt", tuo lause saa mun niskakarvani nousemaan vihasta pystyyn. Miten voit tietää sen, jos et edes kysy? Mitä se on sinulta pois, jos sinnikkäästi pyydät tuollaisen ihmisen mukaan? Kieltäytyminen ei aina tunnu kieltäytyjästäkään kivalta, mutta se, että ihmiset jaksavat  muistaa siitä huolimatta tuntuu uskomattoman hyvältä. Tieto siitä, että sinut halutaan mukaan osoittaa ainakin minulle sen, että musta yhä välitetään ja mut halutaan mukaan kuvioihin.

Mua pyydetään nykyään harvoin mihinkään ja se tuntuu pahalta. Tällä hetkellä mun mieleni on hajalla, ja tuommoinen pienikin asia kuin mukaan pyytäminen tekisi jo paljon. Olisi ihanaa olla muistettu, rajoituksistani huolimatta.