Avautumista

Teksti saattaa pomppia asiasta avaruuteen, mutta pointti tulee varmaan selväksi.

Mä olen miettinyt elämääni, menneisyyttäni, valintojani ja niiden seurauksia enemmän tai vähemmän kuluneen kesän aikana.

Ei varmaan enää tarvitse sen syvemmin kertoa, että mun lapsuus ja nuoruus oli melkoista kitkuttelua ja trapetsitaiteilua. Hyviäkin päiviä oli tietysti, mutta suurilta osin on aika kullannut muistot. Näin aikuisena on saanut oppia, ettei kaikki lapsuuden ilonaiheet oikeassa aikuisten elämässä olleetkaan sellaisia.
   Nyt, kun tietää monien asioiden ja tapahtumien oikean laidan, on oikeastaan onnellinen siitä, että edes jotkut asiat sai nähdä ja muistaa viattoman lapsen silmin.

Mä oon niin monesti miettinyt, että missä olisin nyt, jos meidän perhe ei olisikaan muuttanut Sotkamoon. Olisinko käynyt lukion? Ehkä olisin jopa se opettaja, joksi aina halusin tulla. Vai olisiko mulla sittenkin joku muu ammatti? Olisiko mulla ystäviä, olisiko niistä kukaan ala-aste-yläaste ajoilta säilyneitä? Olisinko päässyt reissaamaan ympäri maailmaa? Olisinko naimisissa miehen tai vaikka naisen kanssa? Olisiko rääkyviä räkänokkia kaksin kappalein vai viettäisinkö lapsetonta aikuisen naisen elämää? Olisinko nähnyt paljon enemmän elämän parempia puolia? Olisinko ollenkaan sellainen kuin nyt?

Sotkamoon muutettuamme olin ysillä varma, että menen lukioon. Sinne pääsinkin, mutta peruin paikkani kesän lopussa. Se ei ollut helppoa, vaikka semmoinen käsitys on ihmisille voinutkin tulla.
Yksi asia vaikutti päätökseen eniten. Raha. Sitä ei meidän perheessä ole koskaan ollut. Milloin elettiin pelkillä kananmunilla ja jauhelihalla viikko, milloin oltiin ilman sähköjä useita päiviä. Milloin ei päästy kouluun bussilla, kun ei ollut rahaa. Edes meidän koulukuvia ei ole maksettu, yhtiäkään. Millä rahalla olisin siis ostanut kirjat yms? Vanhempien rahoista ei olisi liiennyt senttiäkään, vaikka he kuinka olisivat halunneet auttaa. Opintotukea olisin saanut about 60 euroa kuussa.
Kuitenkin, meidän perheessä aikuisten ongelmat on aina olleet myös lasten ongelmia, väkisinkin. Äiti olisi pyytänyt rahat ja miten olisin voinut kieltäytyä? Olisinko ostanut ennemmin muutaman kirjan kuin viikon ruoat koko perheelle? Köyhänä kasvaneena päätös olisi ollut kaikesta vaikeudestaankin huolimatta selvä. Niitä kirjoja ei olisi voinut laittaa kattilaan ja vetää napaansa. Ja vaikka olisinkin juuri ja juuri pystynyt kieltäytymään rahojen antamisesta, mulla on sisaruksia. Pikkusisko- ja veli asuivat kotona. Miten olisin voinut kieltää heiltä ruoan? Kaikki me lapset oltiin koettu pahat asiat yhdessä, etenkin nälän näkeminen.
   Kirjakauppaan olisi voinut avata tilin, mutta mä tiedän, että laskut olisi jäänyt maksamatta lupauksista huolimatta ja se olisi ollut taas yksi merkintä lisää luottotietoihin. Ai miten mä voin tietää? Koska näin on käynyt jo kerran.

Mua on aika ajoin kaduttanut se, etten mennyt lukioon. Ystävät valmistui, lakki päässä ja leveä virne naamallaan ja mä tunsin itseni luuseriksi. Olin silloin työkkärin välityksellä töissä iltissä ja kaikki ansaitsemani rahat meni suoraan vanhemmille. Ruokaan, laskuihin, bensaan, tupakkaan ja tietysti kaljaan. Mun piti säästää omaa kotia varten, saada ponnahduslauta niistä kolmesta tonnista, jotka vuodessa tienasin. En nähnyt senttiäkään niistä rahoista, mutta ainakin meillä oli katto pään päällä, sähköt KOKO vuoden ja ruokaa ainakin melkein joka päivälle.
Tietysti takaraivossa kiehui, mä olin vihainen vanhemmilleni ja katkera ystäville. Jäin paitsi sellaisesta elämänvaiheesta, jonka olisin halunnut kokea. Lukioajan aikana en nähnyt ystäviäni oikeastaan ollenkaan. Pelkäsin jo, että eri tiet opintojen suhteen erottaisi meidät toistemme elämistämmekin. Joskus mä pelkään sitä vieläkin, hah.

Mä mietin usein, että miksi juuri mun elämän piti olla niin vaikeeta? Mä en ole saanut kokea elämässäni paljonkaan onnistumisia. Meitä lapsia ei ole pakotettu eikä kannustettu opiskelemaan, ollaan aina kannettu huolta ja vastuuta kaikesta. Meille ei todellakaan kerätty rahaa säästötileille, mummulta kerran kuussa saadut kaksi euroiset oli Hennin kanssa suurin omaisuus, joka meillä kuukausittain oli. Lienee sanomattakin selvää, että perhelomat täytyi tehdä omassa päässä. Mielikuvitus oli paras ja ainoa mahdollisuus matkustaa, edes hetkeksi pois kotoa. Ei puhettakaan laivoista tai edes naapurikuntamatkailusta. Ja vaikka se olikin elämää, johon olin tottunut, ei se estänyt mua tuntemasta katkeruutta ja kateutta muita kohtaan.

Ihmiset, jotka saa kaiken, siis ihan kaiken ripsen puhalluksella saa mussa nousemaan katkeruuden peikon. Mä puristan hampaani yhteen ja yritän olla vertaamatta omaa elämääni kenenkään toisen elämään. Silti, kun itse on saanut ryömiä pohjamutia myöten, naama paskaa kyntäen elämässä eteenpäin, niin kultaisella tarjoiluvadilla kaiken eteensä saavat ihmiset nostaa mun niskavillat pystyyn.

Ihmiset, jotka väittävät olevansa köyhiä, vaikka tilillä odottaa tuhansia euroja, ne vasta saavatkin mut näkemään punaista. Oikeasti, sä et ole köyhä, jos sun tilille jää laskujen ja ruoan jälkeen "vain" 800 euroa. Etenkään, jos sä et joudu edes maksamaan asumisestasi!
Mä tiedän itse, mitä on olla köyhä. Ihan oikeasti. Ja vaikka köyhyys onkin jokaisen kohdalla suhteellista niin joskus voisi miettiä, mitä sanoo. Esimerkkinä, eräs ihminen kerran sanoi, että hän haluaisi tietää, miltä tuntuisi olla köyhä. Se oli helvetin suuri isku vyön alle. Mä itse yritin säilyttää malttini ja tyydyin vain sanomaan, ettei tämä ihminen todellakaan halua tietää, millaista on köyhän ihmisen elämä.
Ihan kuin köyhyys olisi joku kokemus, jonka paremmin toimeen tulevat voivat halutessaan kokea ja kyllästyttyään palauttaa kultalusikan perseeseensä. Argh!  

Kaiken lisäksi tuntuu, etteivät ihmiset osaa edes arvostaa sitä, miten vaivatta heidän elämänsä kulkee. Miten kaikki saapuu sormia napsauttamalla, kuinka jokainen ihminen lakoaa heidän eteensä kuola ihastuksesta valuen, työpaikat tippuvat kylkeä puoliksi kääntämällä nokan eteen, sormia napsauttamalla eteen pelmahtaa rivi miehiä, joista voi vain valita mieluisen, terveys on kunnossa eikä rajoitteita elämiseen ole.
Jos itselleni tapahtuisi jokin ylläolevista asioista silmiä muljauttamalla, laulaisin joka ilta hallelujaa, tanssisin vaikka alasti ulkona, kiittäisin rukouksissa Jumalaa enkä ikinä, ikinä pitäisi sitä itsestäänselvyytenä. Olisin onnellinen.

Ja vaikka puhunkin elämäni kurjista puolista ja ajoista niin rakastan silti vanhempiani. He eivät ole täydellisiä eivätkä aina ole tehneet oikeita ratkaisuja elämässään.

Terapeuttini sanoi, että mun pitäisi vain lopettaa rahan lainaaminen vahemmilleni sekä lopettaa vastuunkanto heistä ja kotona asuvista sisaruksista. Mutta se ei ole niin helppoa. Mä olen elänyt 20 vuotta perheeni kanssa, jakanut hyvät, pahat ja pahimmat ajat heidän kanssaan. En mä voisi vain hylätä heitä, koska he ovat aikuisia ja itse olen muuttanut kotoa pois.

Jos edes jokin kävisi helposti, mä taatusti osaisin arvostaa sitä.