Surua ilmassa

Oon yrittänyt tehdä videota mun päivän kulusta, mutta jostain syystä tietokone tahtoo kiukutella sen suhteen. Semmonen on kuitenkin tulossa, jossain vaiheessa.

Meillä on täällä Markuksen kanssa surua ilmassa. Miku lähti eilen uuteen kotiin. Päätös oli tosi vaikea ja ikävä on ihan hirveä.
Miku alkoi kuukausi takaperin pissailla lattialle ja keväästä lähtienhän se maukui yöt ja päivät lähes taukoamatta. Ennen meille tuloaan Miku oli ollut oikeastaan pelkästään ulkokissa ja niitä haluja on vaikea kitkeä kissasta pois. Lisäksi Miku vielä näki reviriinsä tai entisen sellaisen, ikkunasta jatkuvasti.

Miku oli ahdistunut ja onneton. Se iloinen, ihmisrakas Miku, joka meille joulukuussa saapui, oli poissa. Haluttiin vain Mikun parasta, kun otettiin se meille, mutta tässä asunnossa ja pihapiirissä emme voineet tarjota Mikulle sen tarvitsemaa ulkoilumuotoa.

Kuluneen viikon aikana Miku lopetti pissailun ja nukkui yötkin hyvin. Apeutta oli silti havaittavissa ja siitä tuli itsellekin paha olo. Niinpä Mikusta laitettiin ilmoitus Kissanystävien sivuille ja toissapäivänä uusi omistaja soittikin.

Eilen sitten tämä nainen tuli mopsinsa kanssa meille ja Miku reagoi koiraan todella hyvin. Oli utelias eikä sähissyt tai murissut ollenkaan. Vähän oli tietysti varuillaan, mutta oltiin kaikki positiivisesti yllättyneitä Mikun reaktiosta koiraan. Miku meni myös rohkeasti puskemaan uutta omistajaansa.
Pakkasin naiselle mukaan tietoja Mikusta, ruokaa, muutaman lelun, terveystiedot ja lehtisiä kissan saapumisesta taloon.

Miku on kahden viikon koeajalla ja mikäli sopeutuminen ei onnistu niin se palautuu meille. Vaikka mulla onkin Mikua kamala ikävä niin tietysti toivon, että se sopeutuisi ja tulisi onnelliseksi kissaksi. Jospa siitä ja mopsista tulisi parhaita kavereita niin ei kummankaan tarvitsisi olla enää yksin.
Mikäli kaikki menee hyvin niin kyseinen paikka tulee olemaan Mikun loppuelämänkoti.

Me halutaan vain, että Miku on onnellinen. Mulla on kauhea ikävä sitä ja oli outoa, kun aamulla ei tullutkaan perinteistä herätystä. Täällä on niin hiljaista ja surullista. Miku oli ihan meidän kissa. Tuntuu, että sydän pysähtyy ja pala nousee kurkkuun, kun ajattelen Mikua. Siitä tuli niin kovin tärkeä ja rakas, se oli mun vauva. Musta tuntuu, että petin Mikun ja mietin koko yön, että jos sitä pelottaakin kamalasti, kuinka se kyhjöttää yksin jossain piilossa.

Uusi omistaja aikoi soitella kuulumisia. Mikään ei olisi parempaa, kuin saada kuulla, että Miku on sopeutunut ja onnellinen. Ikävää se ei silti poista.

Rakas

<3