1 + 1 = 1?!

Mun laskujeni mukaan yksi ihminen plus yksi ihminen on kaksi ihmistä. Kaksi ihmistä, jotka ovat löytäneet toisensa, jakavat yhteisen elämän omiensa lisäksi.
Silti, olen nähnyt viime vuosina paljon pariskuntia, jotka ovat yksikköjä. Ei ole vain Perttiä vaan on Pertti JA Annukka.
Jos kylään kutsutaan Siiri niin oven takana seisoo lisäksi Ilkka.

Mä en ole oikein koskaan voinut käsittää sitä, että pariskunnat menevät JOKA paikkaan yhdessä. Ikinä ei olla missään erillään ja poikien iltoihin on ookoo tuoda se oma rouva,  vaikka vain heppimestari on paikalle kutsuttu. Mitä siihen sitten sanomaan:"teretulemast vaan, ajateltiin kyl viettää ilta heppikoptereita tehden...".
Tai, jos kutsutaan hyvä kaveri kahville, kaveri lupaa tulla eikä mainitse sanallakaan ottavansa kultapupsuaan mukaan. Ovikello soi ja oven takana on... Kukas muukaan kuin Antero Mirkun käsipuolessa roikkumassa. Olisi ainakin kohteliasta kysyä, että voinko ottaa Anteron mukaan, jos häntä ei ole erikseen kutsuttu. Mutta kun yksikkö!

Mua järkyttää, että yli kymmenen vuotta yhdessä olleet pariskunnat ovat niin kiinni kasvaneita toisiinsa, että MISSÄÄN ei IKINÄ käydä erikseen. Koskaan. Vessassa ehkä, kunhan ollaan kuuloetäisyydellä?
Facebookin statuspäivitykset ovat lähestulkoon tasan samat, kuvat ovat samat, miksei tilikin ole yhteinen, koska yksikkö?
Ollaan oltu Maken kans yhdessä 3,5 vuotta enkä oo ikinä lähtenyt Maken mukaan, ellei mua ole kutsuttu myös. Jos Markus kutsutaan johonkin niin kysyn, kutsuttiinko mutkin. Yleensä ei, joten en tietenkään mukaan tunge. Eiköhän siihen ole syynsä, ettei kutsuta Markusta ja Saraa vaan vain Markus.
Musta on outoa olettaa, että se parisuhteen toinen puoliskokin on automaattisesti kutsuttu, etenkin johonkin poikien/tyttöjen iltojen tapaisiin.

Toinen on sitten uudessa suhteessa olevat ihmiset. Huuma on niin vahvaa, ettei ympärillä ole muuta elämää. On vain oma honeybooboo, jota ilman ei pärjää. Koska, onhan se boo boo nyt kuitenkin vähän niinku ilma, yhtä tärkeetä ja hengissä pysymisen edellytys.
Ymmärrän kyllä uudet suhteet ja alkuhuumat. Mutta sitten, kun huuma vain pitkittyy ja pitkittyy niin kyllä se vähän sieppaa. Etenkin silloin, kun ystävä vihdoinkin suvaitsee näkemään (silloinkin vain, koska minä pyysin, ystävästä, kun ei paljon jätkän kainalossa kelliessä kuulu), mutta silloinkin puhuu vain nappisilmä Elmeristään.
Sitten palataan taas Elmerin kainaloon ja otetaan seuraavan kerran yhteyttä (tai odotetaan yhteydenottoa ystävien suunnalta), kun suvaitaan eroamaan pariksi tunniksi Elmerin nappisilmistä ja töröhuulista.

Tiedän tapauksia, joissa alkuhuuma on kestänyt vuodenkin niin, ettei ystäviä nähdä lainkaan. Sitten ihmetellään, kun ystävät eivät saavukaan sormia napsauttamalla nenän eteen.

Tokihan alkuhuumassa mekin Markuksen kanssa oltiin toisissamme kiinni. Ei tullut kahviteltua kenenkään luona, haluttiin kiehnätä kahdestaan. Baarissa piti joka kerta nähdä, koska olihan se nyt kamalaa olla useampi tunti erillään. Parin kuukauden kiehnäämisen jälkeen halusin kyllä olla enemmän ystävien kanssa, koska ystävän unohtaminen jätkän takia on pahinta, mitä tiedän.

Muutettiin Maken kanssa puolen vuoden jälkeen yhteen ja oho! Huomattiin, että kyllähän sitä aikaa toisillemme riittää, vaikka ei oltais toisissamme 24/7 kiinni.
Nykyään harvoin paardeillaan samassa paikassa, yleensä ollaan eri päivinä pippaloimassa ja omissa seuroissamme. Markus jää usein lapsuudenkotiinsa yöksi ja se on mulle ihan fine. Yksinolo on joskus parasta laatuaikaa. Mä tykkään esimerkiks siivota sillon, kun Markus ei oo kotona. Hillun, kun ADHD-henkilön ohjaama marionettinukke musan tahtiin ja siivoon hymy korvissa omalla ajalla ja omalla tavalla.
Näen ystäviä, jos mua vain suvaitaan nähdä, käyn porukoilla, elän yksinkertasesti myös sitä OMAA elämääni.

Ja ei, en ole kateellinen kenellekään. Mä olen täysin tyytyväinen suhteeseeni enkä ikimaailmassa haluaisi yksiköityä tai erakoitua Markuksen kanssa. Jos sellainen mielenhäiriö joskus iskee, niin tarvitsen iskun... tuolilla.... naamaan.