Pelkoa

Oon jo muutaman päivän ajan käännellyt päässäni ajatusta, jonka en toivoisi toteutuvan. Nimittäin ystävistäni erilleen kasvaminen.

Tajusin erään suurehkon tapahtuman johdosta, että tilanteet muuttuu. Ihmiset ovat kuka missäkin elämäntilanteessa. Ja mä pelkään, että muutamien vuosien kuluttua me vieraannutaan ystävieni kanssa toisistamme.

Toisilla kiikarissa on jo oma talo ja lapset, toisilla työ ja uudet suhteet. Mun oma elämäntilanne on tällä hetkellä oikeastaan vaikeasti selitettävissä. Tajusin senkin tässä kirjoittaessa. Yksinkertaisesti ilmaistuna mä olen ammattia vailla oleva, sairauksien runtelema jämäjäte. Siltä musta tuntuu. Ja muiden onnistuttua jossakin, musta tuntuu, että jään vain kauemmaksi kaikesta siitä, mitä ystäväni ovat saavuttaneet.

Muut etenevät elämässään kohti suunniteltua tulevaisuutta, mä yritän päästä päivän kerrallaan kohti parempaa. Joten jo pakostikin kuviot tulevat muuttumaan. Kun on lainat ja ensimmäinen raskaus puolivälissä tai uusi suhde ja uudet tuulet, niin ihminen, joka vain jumittaa elämässään, jää pakosti junasta jälkeen. Vaikka yritän kiriä välimatkaa, pienemmäksi, niin riittääkö se? Tulenko siltikin liian kaukana perässä?

Kun ystäville alkaa siunaantua jälkikasvua niin mahdunko mäkin vielä mukaan kuvioon? Lapset muuttaa elämää ja siihen pitäisi pystyä sopeutumaan. Ja mä pystynkin, mutta en siltikään ole lapsirakas ihminen. Oon varmasti huono ystävä, kun uskon, etten välitä sen kummemmin tulevaisuuden lapsista, vaikka ne olisivatkin mun ystävieni omaa tuotosta. Onko mulla silloin oikeus pelätä, että välit katkeavat?
   Eikö tällöin syy vieraantumiseen ole vain omaa syytäni?

Lapset ovat mahdollisesti se ainoa asia, joka kykenee laittamaan mut ja ystäväni kulkemaan eri polkuja. Paitsi, jos jokainen osapuoli on valmis kompromisseihin. Luultavasti minä hieman muita enemmän.