Kirjoittamisen käynnistys

Viime kirjoituksesta on jo puoli vuotta. Ihan hävettää, miten pitkä tauko kirjoittamiseen on tullut. En kyllä ole tullut kirjoittaneeksi yhtään mitään muutakaan. Jostain syystä tuon puolen vuoden aikana intohimoni kirjoittamista kohtaan vain lopahti.

Mutta hei, tässä sitä taas ollaan ja kirjoitus-kuntoutus alkakoon!

Viimeisin kirjoitukseni on saanut sisältönsä suoraan sydämestäni vellomasta tuskasta. Se tuska ja kipuilu ovat yhä edelleen olemassa, mutta hetkittäin ja hieman pidempiä aikoja ne ovat helpompia kestää. Kyllä tämäkin tästä.

Epilepsiani puhkeamisen jälkeen kohtaukset saatiin tasapainoon puoleksi vuodeksi. Marraskuun 19. päivän yönä havahduin kuitenkin siihen, että makuuhuoneessa oli jälleen kaksi ensihoitajaa. - Voi hitto, ajattelin. Olin saanut uuden kohtauksen. Juuri, kun Markus oli alkanut sopeutua uuteen ja pelottavaan sairauteen.
Kirosin mielessäni tätä sairautta, en itseni vaan Markuksen vuoksi. Koska näen jokaisen kohtauksen satuttavan häntä niin paljon. Näen pelon hänen silmistään ja se taas sattuu aina minuun. Ja se kipu yllättää minut aina yhä uudestaan.
Matkasin ambulanssilla Kajaaniin keskussairaalaan. Sairaalassa sama kaava, kanyyli käteen ja verikokeiden otto. Muutaman tunnin odottelu, kunnes lääkärin kierto osuu minun kohdalleni. Tietojen vaihto ja sitten lääkäri katoaa soittamaan neurologille. Jonkin ajan kuluttua hän palaa, nostaa lääkityksen annostusta ja kotiuttaa minut.

Marraskuun jälkeen ei kohtauksia ole tullut. Tällä hetkellä Trileptalia menee 450mg kaksi kertaa päivässä. Annostus kuulostaa isolta, mutta on vielä hyvinkin pieni, joten nostamisen varaa on, mikäli uusi kohtaus sattuu tulemaan.

Tällä hetkellä viimeisimmästä kohtauksesta on päivää vaille viisi kuukautta. Markus on rauhallisempi ja sopeutunut mielestäni entistä paremmin. Peukut ylös, kyllä tämä tästä!

Atooppinen ihottuma on ailahdellut kevään aikana jonkin verran. Kevät on mennyt ihottuman osalta hieman tavallista helpommin. Toki iho on jatkuvasti kuiva, hilseilevä, punoittava ja monesta kohtaa auki ja kipeä. Toisina päivinä en haluaisi katsoa itseäni peilistä, toisina taas katson itseäni hymyillen. On päiviä, jolloin en jaksaisi rasvata itseäni saati lähteä asunnon ulkopuolelle ollenkaan. Olen kuitenkin päättäväisesti pakottanut itseni ulos ja aina se on ollut sen arvoista.
Tämän sairauden kanssa on elettävä päivä kerrallaan, pienin askelin.

Marraskuussa sain myös suoritettua ammattitutkinnon. Täältä päästä kirjoittelee siis vihdoinkin valmis koulunkäynnin ja aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaaja. Töitä ei ole alalta valitettavasti löytynyt. Mutta ei luovuta toivosta!

Syksyä odotan kovasti, sillä tarkoitukseni on päästä opiskelemaan lapsi- ja perhetyön perustutkintoa, jotta pääsisin vihdoinkin siksi, joksi oikeasti haluan, lastenohjaajaksi.

Viikko sitten kävin silmälääkärillä ja kunhan pääsen varoihini, pääsen katselemaan uusia silmälaseja. Ehkäpä jopa Helsingistä asti, sillä sinne suuntaamme Hennin kanssa Profeettojen Areena-keikalle tämän kuun lopussa, jes!

Helmikuun 20. päivä tuli myös täyteen seitsemän vuotta seurustelua Markusen kanssa, aika on mennyt niin nopeasti, etten meinaa perässä pysyä. Vastahan minä olin 20 ja tapasin Markuksen. Uskomatonta.

Näin kuulumisten muodossa on hyvä polkaista kirjoittaminen jälleen käyntiin.

Ihanaa kevättä jokaiselle.