Munat meni rikki

Jos jossain vaihees mun elämäs taas oliki värillä varustettuja hetkiä niin nyt ne värit on pyyhitty pois. Harmaata kaikki, ei edes mustavalkosta, värikkäämpäähän sekin olis, kun vaan pelkkä harmaa.
Ei olis pitäny laittaa kaikkia munia samaan koriin, rikkihän ne siellä meni.
Niin käy, kun luottaa liikaa yhden asian onnistumiseen. Eikä mulla tietenkään ollu varasuunnitelmaa ja se kori on nyt ihan tyhjä

Paskaa sataa koko ajan niskaan, se ei lopu hetkekskään. Silti se on vaan jaksettava lapioida pois sieltä niskasta ja sinniteltävä eteenpäin. Ne suunnitelmat on rakennettava uudestaan, en vaan uskalla luottaa niiden onnistumiseen läheskään niin paljon, kun pitäis. Pessimisti ei pety, mutta harvoin saakaan mitään.

Jatkuva paskan heittäminen masentaa ja ahdistaa. Pelkästään toi on jo vaikea kestää, mutta siitä ehkä selviäiskin vielä. Mutta entäs sitten, kun yks mun elämän suurimmista päätöksistä ahdistaa? Ei, ei sen päätöksen vuoksi vaan niiden rikki menneiden kanamunien.

Yhteenmuutto on suuri askel suhteessa. Se kertoo siitä, että on tosissaan sen toisen kanssa ja että on valmis tekemään omien elämiensä lisäksi sen yhden yhteisen.
   Mulle yhteenmuuttaminen rakkaan ihmisen kanssa tarkotti kaiken ton lisäks myös uutta sivua elämässä. Sen ei pitäny olla näin vaikee eikä siihen pitäny liittyä näin paljon kyyneliä ja ahdistusta.

Tulottomana on vaikea maksaa osaansa vuokrasta, ruoasta, sähköstä tai mistään muustakaan.
Kun sun pärjääminen on kiinni sen toisen tuloista tulee susta väkisinkin siivellä eläjä. Se mä en ikinä halunnut olla. Eikä mun pitäiskään, jos edes yksi muna ois pysyny ehjänä.
   Koska taloudellisesti mun osallistuminen tän huushollin ylläpitoon on mahdotonta, se ahdistaa. Tuntuu, ettei mulla olis oikeutta asua täällä eikä tää ole mun koti. Se, mitä kahden ihmisen pitäis yhdessä rakentaa on tässä suhteessa vain toispuolista.

Vaikka mä tiedän, että sen toisen mielestä tää on munkin koti, että se toinen haluaa tän olevan niin silti mä en pysty millään oikeuttamaan itselleni tässä kämpässä asumista. Mun omasta mielestäni mulla ei ole siihen oikeutta. Ja se tekee elämästä vielä vaikeemman ja värittömämmän.

Eikä mun auta, kun vaan lähteä etsimään niitä värejä, jotta mä voin alkaa värittää mun elämääni taas uudestaan. Tällä kertaa epäonnistumisen kestävillä väreillä.