Odottamista

Aurinko paistaa, lintuset laulaa ja muurahaiset pelottelee mua. Kesä on siis saapunut!
Pitkän, kylmän ja pimeän talven jälkeen pitäisi mielen siis olla korkealla. Mutta... oikein arvasitte! Tällä tytöllä mielialat hipovat syvän meren pimeää pohjaa.
   Oikeastaan asiat on hyvin. Rahattomuus ja toisen niin turvallisella siivellä eläminen ja oleminen toki rasittaa päätä. Koulun suhteen olen toiveikas, pian pitäisi ratkaisevan kirjeen postilaatikkoon pudota. Oli sen sisältö sitten kyllä tai ei niin ainakin odottaminen loppuu. Ein tipahtaessa mun maailmaani otan käyttöön varasuunnitelman. Kyllä, mulla on sellainen sillä nyt mä oon iso tyttö jo ja oon oppinut hieman pelaamaan tätä peliä nimeltä Elämä.

Mikäli postilaatikko imaisee sisuksiinsa vastauksen, joka fanfaarien saattelemana ohjaa mun silmiini sanan Kyllä tulee onnellisuuden ja iloisen mielen kautta lopulta ahdistus ja paha olo. Jälkimmäiset siksi, että niin toivottu kuin Kyllä onkin, se tulee mullistamaan mun elämäni totisesti.
   Edessä on muutto toiselle paikkakunnalle, kaiken tutun ja turvallisen jättäminen toiseen paikkaan. Siihen entiseen. Koulun aloittaminen pitkästä aikaa ja oikeesti itsenäisesti eläminen ensimmäistä kertaa pelottaa. Samalla kuitenkin mahan pohjassa kutkuttaa ja jännittää, en toisaalta malttaisi odottaa uuden elämän alkua.

Kaikesta ahdistuksesta ja pelosta huolimatta mä haluan päästä jättämään tän elämän taakseni. Mä haluan päästä pois tältä paikkakunnalta, joka on kääntänyt varmaan jokaisen teinin ja teininmielisen mua vastaan. Huutelut kaduilla ja paljaan perseen vilauttelemiset alkaa ahdistaa, varsinkin, kun sitä on koettu jo lähemmäs kymmenen vuotta.
Koulukiusattuna saatu leima ei häviä kovin helposti ja näinkin pienellä ja ahdasmielisellä paikkakunnalla voi saada tuntemattomatkin teinit ja ihan ihmisetkin kimppuunsa sen takia. Nämä ihmiset eivät mua tunne enkä mä ole koskaan noussut heitä vastaan, päinvastoin mä olen yrittänyt olla näkymätön. Silti täytyy huudella, koska "tolla ihmisellä on se leima!".
   Mikäli mä pääsen syksyllä tältä läpimädältä paikkakunnalta pois niin sen vannon, että takaisin mä en tule. Ja mä toivon hartaasti, että tällä paikkakunnalla koetut painajaiset ei tule toistumaan enää ikinä.

Tällä hetkellä mun oloni todella huono. Tuntuu, että ei jaksais mitään ja pienetkin asiat saattaa ärsyttää. Jos mä näytän ärsyyntymiseni niin se on väärin, oon huono ihminen. Jos en puhu mitään, oon huono ihminen. Jos taas kerron mun tunteista ja kaikesta siitä mitä mun pään sisällä tapahtuu, ihmiset perääntyy ja taidan olla taas huono ihminen, kun angstaan eikä suruhymiöt tai lohduttavat sanat tehoa.
   Mä olen vain yksi ihminen. Yksi todella pahoinvoiva ihminen, jota kukaan ei osaa, jaksa tai halua auttaa. Ikävät asiat on helppo lakasta nurkkaan pölyttymään. Ne on helppo unohtaa sinne, ettei oma ihana pikku elämä kärsi siitä.
Toisaalta mä olen tottunut siihen jo, mutta silti sen huomaaminen aina vaan satuttaa.

Onneksi mulla on kuitenkin pieni pakokeino, jolla pääsen aina hetkeksi eroon tästä maailmasta ja varsinkin omastani. Carrien, Mirandan, Charlotten ja Samanthan elämän seuraaminen tuo aina hyvän mielen ja mä voisin elää niiden elämää seuraillen vaikka koko ikäni. Mä voisin mielelläni elää elämäni niiden kanssa.
   Pahus, että seuraaviin Sinkkuelämän tarjoamiin odotettuihin hengähdystaukoihin on vielä viikko.