Päivitystä

Kirjottaminen on aina ollut mulle se paras tapa purkaa ajatuksia ja tunteita. On ollut kamalaa huomata, että masennuksen myötä  en ole enää pystynytkään siihen. Päässä kaikki asiat, ajatukset ja tunteet myrskyävät. Mun pääni on räjähdysherkkä, koska en saa sieltä mitään ulos.

Mä käyn juttelemassa psykiatriselle sairaanhoitajalle viikottain ja vaikka se auttaakin aina hieman, kirjoittaminen kuitenkin on se juttu. Mulle on tullut täysin uutena se, että en pysty kirjoittamaan. Saan ehkä yhden lauseen näytölle ja siinä se. Pää vain jumittaa, alkaa ahdistaa ja olo on levoton. Tulee epätoivoinen olo.

Kirjoittamiskyvyn "menettäminen" saa kaiken tuntumaan vielä vaikeammalta. Masennustesti on tehty neljästi ja lukema on vaihdellut melko paljon. Viimeisimmästä testistä pisteitä kertyi 29. Se on toki vähemmän kuin alussa, mutta silti enemmän kuin sitä edeltäneessä testissä. Takapakki on masennuksessa vaikeaa, sillä edellisen päivän hyvä olo voikin olla seuraavana päivänä yhtäkkiä poissa.

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut todella vaikeaa. Ilon tunne ei tule sisältä vaan mä tarvitsen jonkun ulkoisen tekijän, joka tuottaa iloa. Myös muut tunteet ovat edelleen kadoksissa. Suuttuminen ja ärsyyntyminen eivät onnistu, ei vain jaksa. Silloin tällöin yrittämäni tunteet tulevat ulos itkuna.

Masennus vaikuttaa todella paljon mun elämääni. Öisin heräilen parin tunnin välein. Tällä hetkellä mulla on käytössä kaksi eri mielialalääkettä. Iltalääke joudutaan todennäköisesti vaihtamaan, sillä  lääkkeellä ei ole ollut toivottua vaikutusta. Lääkkeen vaihtaminen tarkoittaa siis taas mahdollisten haittavaikutusten ilmestymistä sekä lääkkeen vaikutuksen alkamisen odottamista.

Mun sairastumiseni vaikuttaa myös elämäni ihmissuhteisiin. Musta tuntuu, että ystävät ovat siirtyneet taka-alalle. Mullahan on nyt apua, mihin heitä tarvitaan? Mä en suinkaan edelleenkään vaadi ystäviäni parantamaan mua. Mä tarvitsisin heitä tukemaan mua ja seisomaan mun rinnalla tän taistelun aikana. Mä en kaipaa erityiskohtelua. Mä olen masentunut, mutta en mene hipaisusta rikki.
   Toki masennus saa mut eristäytymään ulkomaailmasta jonkun verran. En jaksa tehdä asioita samalla tavalla kuin ennen, vaikka kuinka haluaisin. Mä olen edelleen Sara, vaikka olenkin sairas. Ja  mä tarvitsen nyt ystäviä enemmän kuin koskaan.

Mä kuitenkin tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Tunnen olevani unohdettu, näkymätön. Mä haluaisin pystyä puhumaan mun masennuksestani, ajatuksistani ja ihan vain normaaleista asioista ihmisten kanssa. On musertavaa huomata, että elämäsi tärkeimmäit ihmiset eivät enää puhu sinulle, eivät kerro elämänsä asioista, eivät pyydä mukaan yhtään mihinkään, eivät ymmärrä. Ihmiset vain siirtyvät sanaakaan sanomatta takavasemmalle. Toivottavat paranemisia ja jatkavat sitten omaa elämäänsä. Varmasti vikaa on mussakin, silti tuollaisen asian huomaaminen sattuu. Ja vaikka se sattuukin käsittämättömän paljon, ei mulla ole voimaa tehdä sille mitään. Mä olen ihan umpikujassa.

On mulla sentään jotain hyvääkin kerrottavana. Ihottuma on lähestulkoon kokonaan parantunut! Luojan kiitos, en olisikaan tässä tilanteessa jaksanut enää samanlaista helvettiä, en enää.