Aika yrittää

Niin kuin otsikkokin jo kertoo, nyt on aika yrittää kirjoittamista.

Pian tulee vuosi täyteen siitä, kun mä soitin mielenterveystoimistoon. Ja mulla on edelleen sama tilanne, ehkä jopa pahempikin. Aamuisin heitän ääntä kohti kahdenlaiset masennuslääkkeet. Iltaisin otan vielä yhden. Mulla on kaiken kaikkiaan kolme eri lääkettä käytössä. Se vähän pelottaa.

Öisin heräilen edelleen noin tunnin välein. Joskus jopa useita kertoja tunnin aikana, koko yön.
Aamuisin on vaikeeta avata silmät ja nousta ylös. Kotityöt jää tekemättä ja aina mä petyn sen vuoksi itseeni. Syytän itseäni monista asioista, haluisin olla parempi. Pystyä edes laittamaan tiskit koneeseen ja pyykit kuivumaan. Mutta mä en vaan jaksa.

Ulkopuolisen silmin mun tekemättömyyteni voi näyttää laiskuudelta. Voi kun se olisikin sitä! Olisin ennemmin laiska lortto kun masentunut, tunteeton ihmiskuori.

Oon ollut kohta vuoden sairaslomalla. Nyt Kela aikoo tehdä päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä. Mä olen vajaa 23-vuotias nuori nainen ja pian eläkkeellä! Vaikka käytännössä se ei oikeastaan eroa sairaslomasta niin silti. Ei nuoren ihmisen kuulu olla eläkkeellä!
   Päätöksen teossa menee kuukaudesta kolmeen. Mä jouduin käymään työkkärissä anomassa itselleni työttömyysturvaa päätöksenteon ajaksi. Paperia toiseen perään, miten mä jaksan?

Onneks mun ei tarvitse jaksaa yksin. Mulla on perhe, kumppani ja ystävät. Tää kolminaisuus on mulle pyhä.

Mua ahdistaa, kun mulle jatkuvasti määrätään uusia lääkkeitä tai edellisten annoksia nostetaan. Terapian kanssa niiden pitäisi toimia, mutta entäs sitten, kun niin ei käy?
 
Viimeksi, kun mulla oli psykiatrin kanssa tapaaminen, mä heitin ilmaan oman veikkaukseni. Mä ehdotin, että jos mulla masennuksen sijasta onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Psykiatri tyrmäs mut täysin, samoin mun terapeutti. Asiasta ei sen jälkeen puhuttu, määrättiin vaan lisää sairaslomaa ja Voxran annostus nostettiin 150 milligrammasta kolmeensataan. Vaikka mä en ole mielenterveyden asiantuntija niin uskon kuitenkin tuntevani itseni. Olisin edes halunnut keskustella kyseisestä sairaudesta, mutta psykiatri kuunteli mun terapeuttia, ei mua. Oli, kun mua ei olisi edes ollut.

Mun äiti toi sen esille toisenkin mahdollisen sairauden, koska sekin uskoo, ettei mun masennus ole oikeasti vain masennusta.
Kyseistä sairautta kutsuttiin ennen rajatilaksi. Nykyään se on persoonallisuushäiriö. Mä löydän itseni kyseisestä kuvauksesta. Mun pitäisi heittää ajatukseni tosta ilmaan, mutta mä tiedän, että terapeuttini ja psykiatri tyrmäävät kyseisen vaihtoehdon kuitenkin. Mulla on vaan masennus ja koska välillä on hyviäkin päiviä, mä olen kohta parantunut. Mutta mä tiedän, ettei se niin mene.
 
Mä toivoisin pääseväni osastolle. Mä koen, että siellä mä saisin parantumisprosessin täysillä käyntiin, oli mun sairaus mikä tahansa. Mutta siellä on niin täyttä! Lähetteen saaminenkin on oma urakkansa ja voimat on jo pelkästä ajattelusta loppu.

Miten mä jaksan, kun mieltä hoitavat ammattilaiset ei kuuntele?