Ajatuksia

En tiedä minne mun kirjoitushaluni on taas kadonnut. Olisi vaikka ja mitä, mistä haluaisin kirjoittaa, mutta kun käynnistän Wordpadin pää lyö tyhjää. Edessä oleva paperi pysyy tyhjän valkoisena.

Se on niin rasittavaa, kun haluaisit saada kaiken ulos kirjoittamalla, mutta jossain on tukos. Tajunnanvirtani ei pääsekään virtaamaan suloisesti solisten ulos mun päästä.

Tämä tila on tuttu ennestään. Silloin tulppa sai nimekseen keskivaikea masennus-diagnoosin.
Mua pelottaa älyttömästi, että oon sairastumassa uudelleen. Kirjoittamisen vaikeus on vain yksi oire niistä, jotka tuntuvat raivaavaan tietään takaisin.

Viime viikkoina unen laatu on huonontunut radikaalisti. En saa unta ennen kello kolmea yöllä, viimein nukahdettuani heräilen vähän väliä. Tämä johtaa siihen, että nukun pitkään, vaikken haluaisi. Jatkuva väsymys kulkee mukanani koko ajan.

Lisäksi uupuneisuus on tulossa takaisin. Normaalien arkiaskareiden aloittaminen vaatii hitosti ponnisteluja ja niinpä nekin ovat jääneet lähinnä Markuksen niskoille. Se taas aiheuttaa erinäistä eripuraa ja helposti syttyvät aiheet saavat kipinästä tulta alleen.

Mulla on jatkuvasti henkisesti paha olo. Eikä siihen auta ainakaan se, etten päässyt hakemaani kouluun. Olen yhdeksän muun ihmisen kanssa jonottamassa _haku_paikkaa ensi syksylle. Eli silloinkaan ei ole varmaa, että sisään pääsisin. Mä niin toivoin, että tää koulu-ongelma olisi vihdoinkin ollut ohi!

Maanantaina 18.8. mulla on lääkäri! Vihdoinkin pääsen astmakontrolliin ja samalla mielialalääkkeiden annostusta katsotaan uudelleen. Mä todella toivon, että annostusta lasketaan ja pian pääsen masennuslääkkeistä kokonaan eroon. Viime viikkojen olotila vain saa mut pelkäämään, ettei niin tulekaan käymään...

Tiedän, että jokaisen elämään kuuluu ylä- ja alamäkiä ja että masennuksesta parantuneenakin voi tulla huonompia jaksoja, mutta sitten elämä jatkuu taas. Mutta mä tunnistan nää oireet, näinhän se viimeksikin alkoi. En tiedä kuka mulle osti lipun tähän vuoristorataan, mutta olisin valmis pysähtymään ja jättämään masennuksen pois elämästäni.

Musta tuntuu myös, että jos masennun uudestaan niin olen pettänyt kaikki mua auttaneet ihmiset, itseni mukaan lukien. Pelkään kai, että ihmiset ajattelevat mun olevan luuseri, pyörittävät silmiään ja sanovat: olisihan se pitänyt arvata.

Eniten ahdistaa ajatus siitä, että läheiseni ajattelisivat minun masentuneen tahallani uudestaan, että saisin olla vain kotona tekemättä mitään. Se loukkaisi eniten, sillä en halua enää ikinä kokea noita helvetillisiä vuosia uudestaan.
Tämä pelko kohdistuu ehkä eniten äitiini, jonka suhtautuminen masennukseeni oli vaikeasti tulkittava. En tiedä oliko hän vihainen, huolissaan vai pettynyt. Välillä musta tuntuu, ettei äiti edes uskonut masennukseeni.

Inhoan itseäni, koska tuotan jatkuvasti pettymyksiä niin itselleni kuin muillekin.