Kukkuluuruu!

Maanantain lääkäriaika peruttiin ja sain huomiselle uuden ajan. Ehkä se on ihan hyväkin, kun ole kerennyt pyöritellä asioita päässäni.

Sain muutama päivä sitten kerrottua iskälle, että pelkään masennuksen palaavan. Olin tekemässä lähtöä porukoilta, keräsin rohkeutta ja sujautin "mua pelottaa, että masennus on tulossa takaisin"- lauseen autoista puhumisen ja heippojen väliin.

Iskä ei osannut oikein sanoa mitään. Ja mä olin siitä helpottunut! Toki iskä kysyi, että siltäkö tuntuu ja totesi vain, että jos se on tullakseen niin sitten on.
Huh, olin niin helpottunut! Musta on ihanaa, että isäni suhtautuminen elämään on yksinkertainen. Ei turhia kiemuroita. Sanotaan, mitä tarkoitetaan ja jos ei osata sanoa mitään niin pidetään suu kiinni.

Mä olen tosin ihan varma, että iskä on kertonut äidille uutisen. Eikä se haittaa, koska tavallaan senkin takia keräsin rohkeutta ja paljastin pelkoni iskälle - tein hänestä viestinviejän.
   Äiti ei ole tosin sanonut mitään. Mutta semmoinen se on, ei kerro tietävänsä asioista, vaikka oikeasti tietää enemmän kuin uskoisikaan. En ajatellut ottaa oma-aloitteisesti  masennus-asiaa käsittelyyn äidin kanssa, ainakaan ennen kuin olen itse varmempi asiasta. Tuskin äitikään sitä tekee, luultavasti hän tuntee olonsa petetyksi, kun kerroin masennuksen pelosta iskälle enkä hänelle. Sitä äitini ei luonnollisesti tajua, että mahdollisesti hänen välinpitämätön, tunteeton, halveksiva tai jopa vihainen suhtautumisensa näinkin suureen ja vakavaan asiaan tuntuu hirveän pelottavalta.
   Vaatii paljon rohkeutta kertoa, että oma mieli on sairas. Luulisi, että toinen kerta ei olisi niin vaikea. Mutta se on! Pelkästään jo pelosta puhuminen tuntuu pahalta.

Äidin reaktioista tulikin mieleeni, että itse reagoin suureen huoleen aggressiivisuudella.
Esimerkiksi, kun Markus sai muutama vuosi sitten jonkinlaisen paniikkihäiriön, soitin ambulanssin ja olin todella vihainen Markukselle. Lopulta viha väistyi ja kyyneleet tulivat tilalle. Selitin tietysti Markukselle, etten ollut hänelle vihainen vaan vain kamalan huolissani.

Muistan, kun lapsena meinasin tukehtua karkkiin. Äiti sai karkin pois ja mä hymyilin karkinpala sormien välissä, että jee, nyt se lähti. Mutta äiti huitaisikin mua käteen ja karkinpala lensi kaaressa lavuaariin. Se oli hirveän vihainen. Olin hämilläni ja menin itkuisena halaamaan äitiä. Äiti ei tehnyt elettäkään halatakseen takaisin.
Mä muistan, kuinka tunsin tehneeni jotain tuhmaa. Että melkein tukehtuminen oli mun omaa syytäni. Mua hävetti kamalasti, koska tunsin tehneeni väärin.
   Mä olisin tarvinnut lämpöä ja rakkautta kyseisessä tilanteessa. Huojentuneen huokauksen tai edes selityksen sille, miksi äiti reagoi vihalla.

Nykyään mä tiedän, että aggresiivinen käytös johtui suuresta huolesta ja pelosta. Ja mua vituttaa, että itsekin reagoin niin.
Mä en halua, että mun takiani kukaan tuntee tehneensä väärin jonkin kamalan asian sattuessa. Onneksi mun läheiset tietääkin, että aggresiivisuus on vain pintakerros, joka kuluu nopeasti pois.

Kaipa mä ajattelen, että jos jotain todella pahaa tapahtuu niin asia on helpompi käsitellä vihana kuin huolena? Tyyliin, jos joku läheinen kuolee niin on helpompi yrittää vihata sitä ihmistä, jottei kaipuu olisi niin suuri?

Onko muita, jotka reagoivat jotekin oudosti johokin tunnetilaan?