Elämä pettää, mut ilman se ei jätä

Kun mä katon taakse päin muutaman viikon päähän, mä nään siellä ihmisen, joka enää heikosti pysty taistelemaan oman elämänsä tuulimyllyjä vastaan. Ihmisen, joka oli jo niin valmis luovuttamaan. Pienetkin asiat tuntu ylitsepääsemättömiltä ja niitä ne olikin. Niin pitkään ne sen ihmisen oman elämän demonit sai myllertää sen tytön mielessä ja tehä tuhojaan.

Niin pitkään ja niin paljon mä olen elämäni aikana saanut kokea kaikenlaista paskaa yhä uudestaan ja uudestaan. Mä oon tottunut siihen, että nään elämäni harmaana. Siks onkin niin vaikeeta uskoa, että mun elämä oikeesti alkaa taas värittyä.
Siis oikeesti. Mun on vaikeeta uskoo, että mulle vois tapahtua mitään hyvää. Mä pelkään, että kohta se kolikko kuitenkin kääntyy ja sitten tapahtuu taas jotain pahaa.
    Sen pelkääminen estää mua nauttimasta täysillä niistä hyvistä asioista, joita mulle tapahtuu. Takaraivossa jokin ääni sanoo, että älä luota liikaa, pieleen se menee kuitenkin. Silti mä yritän hiljentää sen äänen, lopettaa ennakoimisen ja tehtyjen asioiden seurausten alituisen miettimisen ja vaan elää. Niin, koska nyt mä vihdoin tunnen olevani taas elossa.

Mä väritän elämääni paitsi yksin myös yhdessä mulle tärkeiden ihmisten kanssa. Ja kun mä mietin noita ihmisiä, hymy nousee mun huulille. Vieläkin ne seisoo mun vierellä, jokaisella on kädessään värikynä ja jokainen väri tekee musta onnellisemman ihmisen.

Mä tiedän, ettei ne ongelmat oo hävinnyt minnekään. Ne on vaan siirretty taka-alalle. Mä tiedän, että käsittelemättöminä ne tuulimyllyt vaan kasvaa ja kasvaa, kunnes lopulta ne on niin isoja, ettei niitä vastaan pysty taistella. Silläkin uhalla mä haluan nauttia näistä elämän hyvistä hetkistä, tästä hetkestä.

Tää kuva on iso, sen värittäminen tulee olemaan se mun ikuisuusprojekti. Enkä mä voi tietää, että saanko mä sitä kuvaa koskaan täysin väritettyä. Mut sen mä tiedän, et parhaani mä yritän. Ja hei, enhän mä ole tässä yksin.