Pelkään ajatuksii mun sisällä ja katseest näät sen ahdistuksen mun sisällä

Katumus. Se on tunne, jota mä en oo kovin usein elämässäni tuntenu. Mä harvoin kadun mitään, on helpompi vaan jatkaa matkaa taakseen kattomatta.

   Silti nyt toi nimenomainen tunne pitää hallussaan mun mieltä. Mä kelaan yhä uudelleen ja uudelleen katumusta aiheuttavat teot enkä pääse pois siitä noidankehästä.
   Mulle katumus aiheuttaa ahdistusta. Hallitsemattomia kyyneliä, ikäviä ajatuksia. Pakkomielteistä ei-olis-pitänyt-tehdä-näin lauseen toistoa. Pään sisällä siis.

Mä oon aina ollut hyvä piilottamaan todelliset tunteeni. Vaan ne mun ihan lähimmät ihmiset voi hyvällä taidolla nähä mun silmistä, jos kaikki ei oo hyvin.
   Silmät peilaa ulos kaiken sen, mitä siellä pään sisällä tapahtuu. Harva edes tajuaa, että munkin silmistä näkis kaiken, etenkin sillon, kun mä en itse tiedä jonkun niitä lukevan. Mun silmät kertoo enemmän, kun mun suu ikinä tulee tekemään. Silmät ei kykene valehtelemaan, niitä ei voi käskee oleen hiljaa. Niiden hallitseminenkin on vaikeeta, lähes mahdotonta.

Silmät kertoo senkin, kun mä olen tehnyt jotain tyhmää. Ja kun sen takia sulle rakkain ihminen ei pysty edes katsomaan sua enää silmiin, se pelottaa. Ja se sattuu. Ei mikään oo vielä tuntunu niin pahalta, kun se, että sä et voi katsoa sut onnelliseks tekevää ihmistä silmiin satuttamatta sitä.

Toisen satuttaminen ei ikinä ollu mun tarkotus. Pari jälkee pystyy muuttamaan kaiken. Tai ainaki siltä musta tuntuu. Asiat ei oo niinku ennen. Niinku kaks päivää sitten, sillon kaikki oli toisin.

Pystynkö siis mäkään enää ikinä katsomaan itseäni silmiin? Tai oikeestaan, haluanko mä edes pystyä? Peilissä mä nään vaan hirviön, joka satuttaa muita. Vaikka tarkotus onkin satuttaa vaan itseään. Tässä veitsessä on molemmilla puolilla terä. Kun se viiltää mua, se viiltää samaan aikaan jotakuta mulle tärkeetä ihmistä. Mua se viiltää käteen, sitä toista sydämeen.

Enkä mä enää tiedä mitä pitäis sanoa tai olla sanomatta. Keksin vaan yhen sanan;

Anteeksi.