Mitä jos?

Jos sulle tapahtuis joku onnettomuus niin oisko sulla ihmisiä tukemassa?

Ihmisiä, jotka auttaa sut pyörätuolist sänkyyn, syöttää sua, ehkä pukee ja peseekin sut?

Onnettomuudet järkyttää, etenkin, jos sellanen tapahtuu lähipiirissä jollekulle tai jopa sulle.
   Toisesta ihmisestä huolehtiminen voi olla rankkaa, varsinkin sillon, jos se ihminen on lähes kykenemätön tekemään itse enää paljon mitään.

Jos mulle tapahtuis jotain sellasta, jonka seurauksena mä tulisin tarvitsemaan loppuelämäni toisten ihmisten apua, mä masentuisin varmasti pahemmin. Ensin menetät kyvyn selviytyä itsenäisesti elämästä ja toiseks sen takia se kuormittais sun läheisiä, koska totta kai ne auttais parhaansa mukaan. Okei, siitä voiskin ehkä vielä selviytyä, jos ympärillä ois tarpeeks rakkautta, tukee ja turvaa.

Jos mä neliraajahalvaantuisin, eli pää pelaa, mutta siitä alaspäin ei mikään liiku niin miten siitä vois selviytyä? Musta huolehtiminen ois liikaa pyydetty jopa niiltä ihmisiltä, jotka mua rakastaa.
Silti ne varmasti huolehtis, tekis parhaansa, että mulla olis hyvä olla.

Ehkäpä ne ympärillä olevat ihmiset sais mut jaksamaan päivän kerrallaan.

Mutta entäs, jos ihminen, jonka kanssa sun oli tarkotus jakaa sun elämäs, ehkä mahdollisesti perustaa perhekin, jättäis sut? Jos se ihminen kokis, että neliraajahalvaantunut elämänkumppani ois liian raskas taakka?

Onnettomuudessa ollut ihminen menettää mahdollisuuden elää normaalia elämää. Sen vois vielä kestää, mutta entäs, kun se menettää myös ihmisen, jota rakastaa eniten koko maailmassa? Yhtäkkiä kaikki on poissa, miten siitä vois selvitä, miks siitä edes haluis?

Jos mulle kävis niinkun ylhäällä spekuloin niin mä haluaisin varmasti tappaa itseni ennemmin kuin herätä joka päivä elämään, jossa ei olis enää mitään. Niin, mä haluisin tappaa itseni, mutta neliraajahalvaantuneena sen toteuttaminen ja onnistuminen ois aika mahdotonta. Siinä tulis varmasti enkö mä edes tähän pysty?- tyyppisiä ajatuksia.

Ehkä mä suostuttelisin jonkun tappamaan mut. En mä haluis elääkään. Mikä ois kamalampaa, kuin elää vastentahtoisesti vankina omassa kehossaan, sen tärkeimmän ihmisen menettäneenä?

Mä nostan hattua niille, jotka kaiken tollasenki jälkeen jaksaa vielä uskoa uuteen huomiseen. Mä todella ihailen ja arvostan sellaisia ihmisiä.
Mä en itse siihen pystyis.