Kuule mun ääneni

Tiiättehän te, kuinka kuiville päässeet huumeidenkäyttäjät ja holista eroon päässeet juopot joutuu joka päivä taistelemaan sitä kiusausta vastaan. Joka päivä niiden ihmisten täytyy vastustaa kaupassa näkemäänsä olutta tai kaverin tarjoamia hatseja. Pahan paikan tullessa, kuten epäonnistuessa tai jotain menettäessä ratkeaminen on suuri riski. Silloin, varsinkin silloin näiden ihmisten täytyy pitää se selkäranka suorana ja ehkä siihen lisäksi vielä hokea mantraansa tai ottaa lisätunteja terapeutilta.

Mä olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa. Mä purin pahan oloni viiltelynä. Se oli, ku huumetta. Tapa päästä pakoon jotakin, jota ei pysty, jaksa tai halua käsitellä. Kuitenkin, mä olin onnekas. Mun elämä lähti kohti parempaa suuntaa. Mun pään sisällä aurinko paisto, linnut laulo ja sateenkaari loisti kirkkaampana kuin koskaan. Viiltely jäi pois.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja niin kävi tässäkin. Mun elämä lähti pakittamaan siihen suuntaan, josta oli tullutkin. Auringon tilalle tuli myrsky, linnut lakkas laulamasta, sateenkaari muuttu harmaaks. Ja näin on edelleen.
Ja tästä päästäänkin pääpointtiin, johon ensimmäinen kappale jo johdatteli.

Mä taistelen sitä vastaan, etten pahan olon puuskassa tartu veitseen ja vedä käteen viiltoja toisensa jälkeen. Niin mä joudun tekemään joka päivä, etenkin ollessani yksin. Se onkin pääsyy siihen, että mä yritän olla päivästä mahdollisimman paljon ihmisten seurassa tai nukkua tosi pitkään.
Yksin ollessa paha olo tuntuu miljoona kertaa pahemmalta. Pienet mörrimöykyt on kohta pään sisässä kolkyt metrisiä mörköjä, tehdyt tai tekemättömät teot tulee kerrattua uudestaan ja uudestaan. Lopulta sä oot iltaan mennessä siinä tilassa, että et puhu etkä noteeraa mitään. Ei vaan jaksa, ei mitään, edes itkeä. Kun tota rataa menee päivästä toiseen, se uuvuttaa. Ja kun ihminen on uupunut ja pää on sekaisin, seuraa ainakin jonkin asteinen masennus. Vaikkei ihminen itse sitä voikaan diagnosoida niin maalaisjärkeä käyttämällä saadaan kuitenkin jonkinlainen kuva omasta mielenterveydestään. Ja mun kuva omastani on tämä.

Tälläkin hetkellä mä mietin, että miks mä olen edelleen tässä. Mä en tunne enää iloa niin, kun ennen. En tunne sitä melkein ollenkaan, harvoissa tilanteissa mä pystyn vielä nauramaan. Ja noita tilanteita mä vaalin. Mun pään sisällä ei enää myrskyä. Se on ohi ja jäljellä on enää vain hiljasuus ja myrskyn jälkeensä jättämät tuhot. Ei näy pilvien takaa kurkistelevaa aurinkoa, ei yhtäkään pientä lintua eikä edes haaleata sateenkaarta. Ei näy mitään. 

Nyt sä ehkä mietit, että miksi mä kerron näin avoimesti viiltelystä, senhän ihmiset haluavat yleensä salata. Mä kuitenkin tiedän, että vastoin mun omaa tahtoani monet ihmiset tietää siitä. Mikset siis säkin.

Eräs mut hyvin tunteva ihminen oli sanonut toiselle kerran, että jos mä aion tehdä itsemurhan ei mua voi enää pelastaa. Eikö ole hassua, ettei kukaan ole edes yrittänyt? Mun läheiset, jotka tietää mun viiltelystä on, kun sitä ei olisi olemassakaan. Eikö äidin tai vaikka sitten edes tädin, joka on saanut tietää, pitäisi jo luonnostaan haluta auttaa? Edes yrittää?

Ehkä tieto toisen ahdingosta on vaikea kantaa ja sen takia se halutaan jakaa muiden kanssa. Mutta arvatkaa vaan, kuinka vaikeaa mun on kantaa tätä kaikkea yksin. Ei se auta, että tieto mun pahasta olosta jaetaan muille mun selkäni takana. Ehkä mäkin haluaisin olla osa sitä keskustelua enkä vaan yks unohdettu ihmispolo, jonka kanssa ei kukaan halua käsitellä niitä vaikeita asioita. Ei kukaan selvii yksin.