Ristiaallokossa

Paljon on tapahtunut viime kirjotus kerran jälkeen.

Oon menettänyt ystävän ja tunteet on heitelly vuoristoradan kiskojen kiemuroiden mukaan. Välillä oon niin onneni kukkuloilla, täysin tyytyväinen elämääni ja kiitollinen siitä mitä mulla on. Toisinaan taas olo on todella... irrallinen? Sellainen, että ku en ois oikeesti olemassa. Sitä tunnetta on vaikee kuvailla, mutta inhoon sitä todella paljon. Se ei ole edes mikään sellainen tunne, joka tulee ja lähtee saman päivän aikana vaan useita päiviä olo on turhautunut ja mieli on maassa. Sitten yhtenä päivänä toi tunne vaan ilmestyy, kun se on ensin saanut kerättyä siihen riittävästi voimia. Mun voimia.

Myös tulevaisuuden suhteen on otettu askel eteenpäin mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan. Vielä, kun sen vaan uskaltais toteuttaa. Tiedossa on maisemanvaihdos, paluu koulun penkille ja kolmen vuoden pitunen enemmän tai vähemmän oleva kaukosuhde. Se tuntuu niin väärältä, kun just oon saanut rakennettua kodin sen ihmisen kanssa, jolle on luvannut loppuelämänsä. Mutta siitäkin huolimatta mun on otettava tää askel, vaikkei se toinen mun mukana olekaan. Nyt on sen aika.

Sisältä mä olen melko hajalla. Jatkuva joustaminen väsyttää ja päässä pyörii ihan hulluja ajatuksia, joiden toteuttaminen pilais kaiken mitä mulla on. Tai niin mä luulen. Ja jos lopetan joustamisen niin ehkä menetän kaiken. Mutta kun en jaksa enää joustaa. Ja vaikka elämä onkin lähtenyt parempaan suuntaan niin siitä innostuminen on vaikeaa. Synkät hetket on entistä synkempiä ja välillä päähän putkahtaa ajatus helpommasta tiestä. Siitä, jolla pääsee eroon kaikesta.

Mä tunnun olevan hyvien ja pahojen hetkien ristiaallokossa ja pinnalla pysyminen on todella vaikeaa, kun aallot on korkeita ja pelottavia. Jopa ne hyvätkin.