Vuosi helvettiä

Viimesen viikon aikana mä olen saanut kokea mullistavia ja todella onnellisia hetkiä.

Mulla on aina ollut atooppinen ihottuma. Pienenä se oli vain taipeissa, murrosiässä se pysyi poissa ja vuosi sitten ihottuma tuli takas hyvin pahana ja vaikeana kattaen koko kropan päänahasta varpaisiin, kirjaimellisesti.
   Mä taistelin ja taistelin ihottumaa vastaan, ravasin lääkäreillä, hajosin henkisesti useampaankin kertaan. Halusin ennemmin kuolla, kun kärsiä. Kutinan ja kirvelyn lisäksi ihottumainen iho, etenkin kasvoissa laski itsetuntoa alaspäin. Menot täyty suunnitella ihon kunnon ja rasvausaikataulujen mukaan. Usein mä en edes kehdannut lähteä mihinkään.

Iho parani aina vähän ja se anto toivoa. Sitten yhtäkkiä se paheni kaks kertaa pahemmaksi. Näin kävi usein tän vuoden aikana ja aina ihon pahentuessa myös henkinen jaksaminen oli koetuksella.
   Sitten rasva, jota mä olin pitkään käyttänyt vaihtelevalla menestyksellä päätti asettua ihottuman puolelle. Rasvaamisen jälkeen alkoi tulla kamalia kutinakohtauksia. Sen seurauksena mä raavin ihoni täysin auki. Kutinan hellittäessä tuli paha olo, heikotus, väsymys ja oli jatkuvasti kylmä. Jopa näillä kolmenkympin helteillä, autossa, jossa ei ollut ilmastointia mua paleli silmittömästi.

Sitten eräänä päivänä se kamelin selkä vaan napsahti poikki. Mä olin rasvannut itseni ja siitä seurannut kohtaus oli voimakkaampi kuin aikaisemmat. Tai ehkä mä olin jo niin huonossa kunnossa, että se tuntui siltä. Mä lähdin kävelemään porukoilleni nähdäkseni mun kummipojan. Matkalla näkökentässä sumeni ja pyörtyminen oli hilkulla. Iho oli todella kipeä koko ajan.
   Mä pääsin määränpäähän, mutta en jaksanutkaan tehdä mitään. Mä nukahdin istuma-asentoon eikä mulle koskaan käy niin, en osaa edes nukahtaa, jos istun.
   Silloin mä romahdin. Äiti lupasi lähteä mun kanssa päivystykseen, mä olin jo niin lyöty, etten ois yksin jaksanut millään. Päivytys oli kuitenkin mennyt jo normaalia aikaisemmin kiinni, koska heinäkuu. Äiti heitti mut kotiin ja ovesta päästyäni mun ainoat sanat Markukselle oli, että "täytyy lähtee Kajaaniin päivystykseen, mun iho on niin pahana, että mä en enää jaksa", sitten mä purskahdin toivottomaan ja hillittömään itkuun.
Ja siltä seisomalta sinne lähdettiinkin.

Keskussairaalan päivystykseen saavuttaessa olo oli sanoinkuvaamattoman huono. Me odotettiin kolme ja puoli tuntia, että päästiin lääkärin puheille. Luojan kiitos kyseinen tohtorinainen otti mut vakavasti. Mä en pystynyt kertomaan asiaani itkemättä, niin paljon ahdisti ja sattui. Lääkäri kuitenkin ymmärsi asian vakavuuden. Mut määrättiin osastolle yöksi, sain tupla-annoksen Ataraxia ja päädyin kortisoni- ja nestetippaan, jotka rauhoitti mun ihon vieden kivun siitä pois. Iho oli tulehtunut ja elimistöönkin oli jonkunlainen tulehdus päässyt.
   Aamulla lääkäri tuli kierrokselle ja suosiolla pyysi kokeneempaa tohtoria käymään mun luona, iho, kun oli melko kamalassa kunnossa. Ihotautipoli on elokuuhun asti kiinni, joten asiantuntemusapua ei sillä hetkellä saanut.
   Toinen tohtori saapui sitten, tutki hieman ja määräsi mulle rasvat. Sanoi, että mikäli ei viikon kuluttua ole iho muuttunut paremmaksi niin lähden Oulun Ihotautipolille osastohoitoon.

Nyt viikkoa ja yhtä päivää myöhemmin mä voin paremmin kun pitkään aikaan. Iho on lähes täysin terve.
On uskomatonta katsoa ja kokeilla ihoa, joka on sileä ja pehmeä ja ihottumavapaa. On uskomatonta, kun pystyy nukkumaan yön heräämättä kertaakaan kutinaan. Kun pystyy olemaan ulkona, vaikka aurinko paistaa. Ei ole kylmä vaan päinvastoin, saan kärsiä kuumuudesta niinkuin muutkin. Suihkussa pystyy käymään rauhassa, ei tarvitse selvitä sieltä pois sekunnissa, koska vesi kutittaa ja kiristaa ihoa. Mä voin käydä saunassa! Menoja ei tarvitse suunnitella ihon kunnon mukaan. Mä pystyn olemaan lähellä Markusta ilman kutinaa ja ihon hikoamista - ja vieläpä ilman vaatteita. Mä pystyn elää.

Viimenen vuosi oli mulle yhtä tuskien taivalta ihon vuoksi enkä mä voi vieläkään uskoa tätä todeksi.
   Se helvetti, jossa mä elin vuoden opetti mut arvostamaan tervettä ihoani. Ja mä todellakin arvostan sitä enemmän kuin koskaan ennen. Koska mulle se ei ollut itsestäänselvyys vaan pitkän taistelun takana.