Tik tak

Tik tak. Tik tak. Tik tak. Viisarit kertovat kellon olevan kaksitoista yöllä.
Tik tak, kello käy; 2:00, 03:30, 05:00, 06:30. Kello jatkaa juoksuaan enkä tiedä, kuinka saisin sen pysähtymään.

Unettomuus on jälleen löytänyt minut. Ei se sama kuin ennen. Tunnin välein heräilyn sijaan uni ei löydä luokseni ollenkaan.

Kellon piinaava tikitys on käynyt hyvin tutuksi, vietänhän nykyään yöt sen kanssa sitä kuunnellen.

Onko joku heittänyt päälleni näkymättömyysviitan? Vai onko vasemmassa nimettömässäni oikeasti näkymättömäksi tekevä Sormusten sormus?
Loppuuko unihiekka kohdallani kesken vai olenko ehkä suututtanut Nukkumatin?

Kello on koko ajan äänessä, mutta sitä se tikittävä piru ei kerro. Tai ehkä en ole löytänyt vain oikeita sanoja? Auttaisikohan pieni loruilu?

Kerro kerro Tikitin, näänkö vielä Nukkumatin?

Ajatustakaan uhraamatta kello jatkaa kulkuaan, olisi edes pysähtynyt. Sillä siltä minusta tuntuu, pysähtyneeltä.

Mutta aikaa ei voi pysäyttää. Ilman kelloakin se kuluu ja sen perässä pitää vain yrittää pysyä. Perässä pysyäkseni tarvitsisin tosin suihkumoottorin. Tällä väsymyksen määrällä ei edes ryömiminen tahdo onnistua.

Kello ei kerro haluamaani vastausta, se näyttää vain ajan, jonka joka yö unestani menetän.
 
Siksipä juuri on kysyttävä joltain, joka on valmis uhraamaan pari aivosolua ajatellakseen.

Kerro kerro Lekurisein, kuka multa uneni vei?