Minun masennukseni

Mun masennukseni puhkesi, kun lapsuusajan atooppinen ihottuma tuli takaisin todella pahana. Monet asiat olivat valelleet mieltäni bensiinillä vuosien ajan ja ihottuma oli sytytin. Silloin räjähti.

Muistan hetken, kun kaikki levisi käsiin. Yritin soittaa äidilleni, mutta hän ei vastannut, koska oli töissä. Laitoin perään viestin:”minne pitää soittaa, jos pää leviää?”.

   Laitoin Markukselle viestiä, kuinka hajoan tähän paikkaan. Markus soitti mulle ja itkuisena ja hysteerisenä kerroin, etten enää jaksa, hajoan palasiksi.

   Vartin kuluttua Markus tuli kotiin. Käveli mun luokse ja halasi. Ei jättänyt yksin, vaikka väitinkin sitä haluavani. Mutta en mä oikeasti halunnut. Olin huojentunut, kun ulko-ovi kävi ja Markus tuli sulkemaan mut syliinsä. Itkettiin molemmat, oltiin ihan yhtä eksyksissä tämän tuntemattoman, kaaosmaisen tilanteen vyöryessä päällemme.

Kysyin Markukselta, että mitä teen. Markus sanoi, että voisi ottaa selvää, että mihin voi hädän hetkellä soittaa. Ja niin hän ottikin. Sain numeron, johon soitin.

”Immosen Sara täällä huomenta. Nyt on sellanen tilanne, että tartteisin apua tai teen itselleni jotain”. Mielenterveystoimistosta luvattiin soittaa takaisin ja kahden päivän kuluttua niin kävikin. Sain ajan ja siitä paranemiseni lähti.

Mä olen onnekas siinä suhteessa, että ammattilaisille puhuminen on aina ollut mulle helppoa. En koe mielenterveystyötä tekevien ihmisten tunkeutuvan elämääni tai kaivelevan asioitani. Puhun mielelläni, osaan sen.

Pääsin ensimmäiseen terapiaistuntooni. Testin ja keskustelun avulla kartoitettiin tilanteeni. Diagsooniksi sain keskivaikean masennuksen. Helvetti, ajattelin. Mutta keskivaikea on kuitenkin parempi kuin vaikea. Sopeuduin.

Heti ensimmäisellä käynnillä terapeuttini suositteli mielialalääkkeitä. Suostuin, vaikka ihmiset  tuntuivat olevan sitä vastaan.

Kokeilin viittä eri lääkettä, joista kahden lääkkeen yhdistelmä oli se, joka alkoi vihdoinkin toimia.

Annostuksia nostettiin varovasti ja pian unenlaatuni parani ja koin parantumisen todella alkaneen.

Mulle tuli suurena järkytyksenä se, että masennuksen myötä menetin kyvyn kirjoittaa. Se ainoa henkireikä tukittiin. En vain saanut päästä mitään ulos, vaikka kuinka yritin.

Myös toinen rakas harrastukseni, lukeminen kuivui kasaan. Oli aivan sama mitä luin, hetken kuluttua en muistanut enää mitään lukemastani. Masennus vaikutti suuresti keskittymiskykyyni. Myös öisin tunnin välein herääminen teki varmasti tehtävänsä.

Tuntui kamalalta, kun itselle turvalliset ja rakkaat kyvyt katosivat. Oli kuin olisin kadonnut kokonaan itsekin. En ollutkaan enää Sara, olin vain möykky, joka ei tuntenut enää kuin ennen.
   Kameralle puhuminen oli suuri pelastus. Sain kerrottua tunteistani blogiini eri kanavaa pitkin. Se oli myös askel kohti masennuksen selättämistä.

Muistan myös, että masennusdiagnoosi tuntui musta pahalta siksi, että tunsin pettäneeni perheeni, Markuksen ja itseni.

Äitini ei tykännyt yhtään masentumisestani. Hän jopa epäili, että huijasin. Luulen, että äitini vihamielinen suhtautuminen masennukseeni johtui siitä, että hän oli vihainen itselleen. Vihainen siksi, ettei hän ollut huomannut jonkin olevan vinossa.

   En kuitenkaan ole katkera. Loppujen lopuksi äitini tuki minua valtavasti ihottuman ja masennuksen jyrätessä elämäni yli. Olen siitä kiitollinen.

Mä tein kovasti töitä masennuksesta paranemisen eteen. Mä todella halusin sitä. Halusin pystyä itkemään ja nauramaan. Hymyilemään ja tuntemaan onnea. Mä halusin taas kiinnostua mua ympäröivästä elämästä ja elämässäni olevista ihmisistä. Halusin olla taas minä.

Kävin terapiassa kahden vuoden ajan. Opin paljon itsestäni ja menneisyydestäni. Pääsin sinuiksi monen asian kanssa. Opin päästämään irti koulukiusaamisen otteesta. Tunsin vihdoinkin olevani vapaa.

Mutta tätä onnistumista ei olisi tapahtunut ilman Markusta ja perhettäni. He tukivat minua, kun itse en jaksanut. He siivosivat, kun en siihen kyennyt. He kohtelivat minua kuin ennenkin, eivät kuin lasiesinettä, joka särkyisi pienestäkin kosketuksesta. He pitivät minut normaalissa elämässä kiinni ja se oli suuri kannustin selvitä. Ja mä selvisin.

Tällä hetkellä mulla on käytössäni vain yksi lääke, Venlafaxin. Senkin annostusta on pienennetty ja toivon, että pääsisin siitä kesän aikana kokonaan eroon. Jos en pääse niin sitten hyväksyn sen. Mä olen kuitenkin saavuttanut jo niin paljon.