Rinkula sormessani ei kerro tunteistani

Puhdistin ja kiillottelin tässä yhtenä päivänä kihlasormustani. Tulin pohtineeksi, että mitä tekisin, jos rinkulani häviäisi tai menisi korjauskelvottomaksi.
En ostaisi uutta.

Sormukseni ei ole hinnallisesti arvokas. Parinkympin perushopeasormus vain. Mutta tunnearvo on korvaamaton.

   Tykkään katsella sormuksen naarmuja ja kolhuja. Se kertoo tarinaansa eletystä elämästä Markuksen kanssa. Miehen, joka on kumppanini ja elämäni suuri rakkaus.

Sormus on ollut sormessani neljä vuotta. Mikään maailman killutin ei voisi korvata sitä, mitä se minulle edustaa.

   Vaikka sormukseni onkin tunnetasolla korvaamaton, ei se ole elämäni tärkein esine. Voisin elää ilman sitä, sillä loppujen lopuksi se on vain kasa hopeaa, jossa on nimi ja päiväys. Ei sen kummempaa.

Minulle sormus ei ole tärkein asia kihlauksessa, se oli vain kaupanpäällinen. 
Tärkein on lupaus avioliitosta, jonka olemme Markuksen kanssa toisillemme antaneet neljä vuotta sitten. En halunnut sormusta siksi, että voisin näyttää olevani kihloissa. Enkä siksi, että sormuksen katsominen saisi minut tuntemaan lähes orgasmin kaltaisia hetkiä.

   Sormus ei koskaan ole ollut tai tule olemaan pääasia.

Olisin voinut kihlautua ilman sormusta ja voisin solmia myös avioliiton ilman sitä.

Sormus ei määritä lupausta ja sen toteutumista. Pariskunta itse tekee sen.

Sormessani oleva sormus ei lupaa mennä naimisiin. Se ei lupaa, että olen yhdessä Markuksen kanssa, kunnes kuolema meidät erottaa.

   Ei, minä lupaan sen. Minä, sydäntäni kuunnellen ja omalla suullani sen sanoen.

Sormus, se on vain bonusta, ei sen enempää.